Vantaanjoki, tuo maitosuklaan värinen vana joka kulkee pienenä piiruna elämäni mukana. Vantaanjoella on ollut monta paikkaa imaista allekirjoittanut tästä elämästä. Lapsuuteni tärkeimmät vuodet asuin Suutarilassa, aivan Vantaanjoen rannalla. Kesät ja talvet, syksyt ja keväät tuli aika usein leikittyä joko joenrannalla tai joenjään päällä. Useampana talvena tuli kuljettua Kehä III:n toiselle puolelle pienen ojitusputken kautta joka kulki tien alta. Putkeen mahtui kahdeksanvuotias juuri kontalleen. Putken seinämät olivat aaltoilevat ja jää alla yleensä ruskeankirkasta. En tiedä miksi sitä tässä vieläkin ollaan, mutta muistan sen jännityksen kun putkeen meni jään nirskuessa ja pitäessä elämää polvien alla.

Äitini tietysti kielsi ja ojensi aina, että ei ole hyvä mennä heikoille jäille. Tätä sanomaa yritti Pikku-Kakkosen piirretty asiasta vahvistaa, mutta en tainnut silloin uskoa.

Äitini (myöh. Lea), joka on nyt jo kuollut kahdeksan vuotta sitten, oli tietysti maailman paras omassa lajissaan, äitinä. Lea työskenteli keittiöavustajana, tarjoilijana ja keittäjänä oikeastaan koko työelämänsä aina viimeiseen asti. Isää ei ollut kuvioissa, joten Lea piti kolmihenkistä perhettään pystyssä työskentelemällä lama-aikaan kunnan keittiössä. Paljon on ollut puhetta miten lama-aikana lapset ja perheet ovat pärjänneet, mutta itselläni ei kyllä ole muistikuvaa, että olisiko ollut jossain kohtaa erityisen kurjaa. Olen myöhäisemässä vaiheessa pohtinut asiaa ja todennut, että Lealla työt säilyivät keittiössä laman pahimpina aikoina kun monella saattoi työt lähteä kokonaan alta. Lapsuuttani voisi siis kuvata harmaan tasaiseksi, ei huippuja, mutta ruuasta ei ollut ikinä pulaa.

Äitini, joka oli paras lajissaan, ei olisi pärjännyt tässäkään väännössä yksin. Sosiaaliturva on ollut toimiva, mutta tukea on tullut myös lukuisilta järjestöiltä sekä kirkolta. Paljon parjattu kirkkokin tekee tärkeää työtä eriarvoisuuden torjumisessa. Ei anneta Päivi Räsästen pilata kaikkea.

Arri